Kirjoitushetkellä vaikuttaisi, että viimeisistäkin jetlageista on tullut päästyä eroon. Maanantaina ja tiistaina vielä tuntui että unirytmi oli vähän sekaisin, mikä kävi ilmi mm. siitä, että jo kuudelta illalla oli lieviä vaikeuksia pitää silmiä auki. Toisaalta siitä kun virkistyi illemmaksi, niin oli vaikea saada nukahdettua ennen kello kahta.

Tiistai-iltana minulla oli ohjelmassa haastattelu Simon Van Bockstalin kanssa sekä eräänlainen opintopiiri muutamien Nihon Ki-inin ammattilaisten kanssa. Simon on belgialainen japanologian maisteri sekä gon pelaaja, joka otti minuun yhteyttä ihan muutamia päiviä ennen lähtöäni Japaniin. Hän oli matkustamassa Tokioon samoihin aikoihin Helsingin kautta Finnairilla, ja tiedusteli että olemmeko mahdollisesti jopa samassa koneessa. Kävi ilmi että lennot olivat vuorokauden päässä toisistaan, mutta sovimme silti tapaamisen Nihon Ki-inille — Simonia kiinnosti tehdä minusta haastattelu ja jakaa se internetissä, kun länsimaalaiset inseit ovat kuitenkin melko harvinainen asia. Tapasimme ensimmäisen kerran jo viikko sitten perjantaina, ja tämän tiistaisen haastattelun oli tarkoitus olla jatkoa siitä, kun viikonlopun jälkeen minulla olisi käsitystä minkälaista insei-opetus on.

Tiistaina kuitenkin Yuurakuchoo-metrolinjassa oli jonkinlainen onnettomuus, joka aiheutti noin puolen tunnin viivästymisen matkallani Nihon Ki-inille. Emme ehtineet hoitaa haastattelua loppuun kasvotusten, koska opintopiiri oli jo alkamaisillaan, joten teimme sen myöhemmin internetitse. Opintopiiri oli Nihon Ki-in-kontaktini, Kobayashi Chizun keksimä konsepti, jonka ideana on opettaa nuorille ammattilaispelaajille englantia ja minulle gota; käytännössä siis minä esitän inseinä pelaamiani pelejä, ja ammattilaiset pyrkivät kommentoimaan niitä englanniksi. Puolisentoista tuntia vierähti nopeasti, ja jatkoimme sieltä Nihon Ki-inin lähistöllä olevaan japanilaiseen ravintolaan, jossa söimme ties minkälaista ruokalajia: mm. grillattua sanma-kalaa, kiinankaalia jota dipattiin ruskeassa maukkaassa kastikkeessa, grillattua lohta ja kanaa, ja niin edelleen. Ruoka oli oikeastaan ehkä tyyliltään enemmän kiinalaista kuin japanilaista. Olin lähtenyt haastattelua varten liikkeelle vähän ennen viittä, ja palasin takaisin asunnolle vasta puoli yhdentoista maissa.

Keskiviikkona oli Chujo Watanabe -stipendin jakotilaisuus. Siirryin kahdeksitoista Shibuyaan Cerulean Tower Tokyu hotelliin, jonka 39. kerroksessa stipendi jaettaisiin. Pienenä lisäkoukkuna, minun oli määrä pitää tilaisuuden aikana pieni puhe japaniksi siitä, miksi aloin pelata gota, minkälainen go-skene Suomessa on, ja mitä haluan Japanin-matkaltani. Tilaisuudessa oli 20 arvovaltaista vierasta aina Tokion Suomen suurlähettilästä myöten. Stipendin jako oli heti aluksi puheiden saattelemana, minkä jälkeen siirryttiin lounastamaan. Ulkona oli sateinen ja sumuinen sää, mikä toisaalta ei tehnyt ikkunoista avautuvia maisemia paljoa huonommiksi; sumuinen Tokio näytti myös hienolta, ja näkyvyyttä oli kohtuullisen kauaksi asti. Ennen jälkiruokaa pidin viimein puheeni, johon olin valmistautunut muistilapun kanssa; jouduin turvautumaan siihen melko paljon saadakseni sanat ja lauseenrakenteet suunnilleen oikein. Puhe sujui onneksi varsin mukavasti, ja vieraat tekivät innoissaan tarkentavia kysymyksiä. Jotenkin keskustelu eteni jopa sinne asti, että eräs vieraista lupasi lahjoittavansa kayaisen (arvokas puulajike) jalkalautansa minulle jos selviän ammattilaiseksi asti! Moisen kapineen rahallinen arvo on helposti kymmeniä tuhansia euroja, joten minun pitää muistaa kieltäytyä lahjasta vaikka jotenkin pääsisinkin ammattilaiseksi asti.

Stipendirahojen mukana sain myös riisipaperille käsin kirjoitetun hienon diplomin ja kaksi japaninkielistä kirjaa, jotka sisältävät suomalaisten kirjoittamia esseitä.

Stipendirahat tulivat tällaisessa kuoressa!

Kämppikseni Kurt mainitsi minulle ohimennen päivä tai pari takaperin, että alkuviikosta oli yöllä ollut kuulemma ihan tuntuva maanjäristys. Minä en muista heränneeni vastaavaan, joten periaatteessa ensimmäinen maanjäristys on edelleen kokematta!