Täällä Japanissa kevät on edennyt niin pitkälle että ollaan päästy hanami-juhlaan　(花見, hanami, “kukkien katselu”). Jos minulta kysytään, talvi jäi tänä vuonna kokonaan välistä — jokusta yötä lukuunottamatta lämpötila ei juuri lainkaan käynyt nollan alapuolella. Kirjoitushetkellä päivälämpötila nousee jo helposti 15-20 asteeseen, ja eilen oli itse asiassa jopa tukalaa kävellä ulkona pitkähihainen paita päällä.

Hanami on kirsikkapuiden kukinnan aikaan sijoittuva juhla, eli sen tarkka ajankohta vaihtelee riippuen siitä, missä päin Japania ollaan. Etelä-Japanissa hanamia saatetaan viettää jo maaliskuussa, Ōsakassa ja Tokiossa se sijoittuu yleensä huhtikuun alkuun, ja pohjoisemmalla Hokkaidōn saarella sitä vietetään tavanomaisesti toukokuun alussa. Juhlaan kuuluu ennen kaikkea piknikkien pitäminen puistoissa kirsikkapuiden alla. Japanilainen ystäväni Tom, joka työskentelee Nihon Ki-inillä, kommentoi että hanamin takia kevät on todennäköisesti suosituin vuodenaika Japanissa. Usein tosin pilaillaan, että hanamista pidetään ennemmin hanamin aikaan syötävien makeisten ja perinneruokien kuin itse kukkien vuoksi (japanilainen sananparsi on 花より団子, “hana yori dango”, joka kääntyy kömpelösti jotakuinkin muotoon “dango-makeisia ennemmin kuin kukkia”).

Hanami ei ole niin varsinainen juhla että sen vuoksi ihmisillä olisi vapaata koulusta tai töistä. Maalis-huhtikuun vaihteessa on kuitenkin lukuvuosien vaihteeseen sijoittuva noin kahden viikon kevätloma, jolloin oppilailla ei ole koulua — ainakin tänä vuonna se osui täällä Tokiossa lähes juuri sopivasti hanamin ajalle.

Sen pidemmittä puheitta, tässä jokunen kuva mitä olen saanut otettua viimeisten päivien aikana:

Sain onnekkaasti käytyä samalla puistoalueella kahdesti lyhyellä aikavälillä, n. viikkoa ennen hanamia, ja sitten uudelleen hanamin aikaan. Tulin ottaneeksi lähes identtiset kuvatkin!

Ennen—

—ja jälkeen!

Kirjoitushetkestä on melko tarkalleen yksi kuukausi jäljellä että palaan Suomeen — en tiedä miten lukijoiden laita on, mutta minulla ainakin aika on kulunut melkein hälyyttävän nopeasti täällä! Loppuajan aion tuttuun malliin käyttää niin tehokkaasti opiskeluun kuin vain suinkin kykenen.

Vuodenvaihteesta lähtien olen lisännyt go-opiskelujeni määrää entisestään; nykyään käytän käytännössä joka päivä vähintään 3-4 tuntia opiskeluun, useimpina päivinä enemmänkin. Keskimääräinen viikkorytmini on seuraava:

• Maanantai: Sisältää itseopiskelua tehtävien ratkaisemisen ja viikottaisen japanilaisen go-lehden (週刊碁＝しゅうかんご＝shuukan go＝ “viikottainen go”) lukemisen muodossa; toisinaan menen myös iltapäivällä Mimura Tomoyasu 9-danin dojolle jos energiaa riittää. Lisäksi teen peliläpikäyntejä joilla rahoitan elämistäni Japanissa.
• Tiistai: Aamupäivällä itseopiskelua tehtävien ratkaisemisen ja nettipelien muodossa, iltaisin 17:45 alkaen englannintunti ammattilaisten kanssa Nihon Ki-inillä, jota seuraa käytännössä aina ravintolaillallinen (jonka ammattilaiset ystävällisesti tarjoavat englanninopettajille). Meitä on keskimäärin 2-3 englanninopettajaa ja noin 5-8 ammattilaista paikalla joka kerta.
• Keskiviikko: Aamupäivällä mahd. itseopiskelua, 16-21 Mimuran dojolla. Dojolla harjoittelu koostuu tehtävien ratkomisesta, pelaamisesta, pelattujen pelien läpikäynnistä (joko opettajan tai vastustajan kanssa) ja ammattilaispelien opiskelusta.
• Torstai: Aamuisin noin 9-13 Kurtin asunnolla käy siivooja (paikalla kirjoitushetkelläkin), jota olen “vahtimassa” koska Kurt on useimmiten töissä eikä siivoojalla ole asunnon avainta. Siivoojan lähdön jälkeen olen viime aikoina mennyt Nihon Ki-inille seuraamaan miten ammattilaispelien kirjaus tapahtuu käytännössä, jotta voisin kenties itse tulevaisuudessa kirjata pelin tai pari. Ammattilaiset pelaavat turnauspelejä lähinnä torstaisin.
• Perjantai: Käytännössä sama kuin keskiviikko, eli aamupäivällä itseopiskelua ja 16-21 dojo.
• Lauantai, sunnuntai: 9:10-16:40 insei-opiskelua Nihon Ki-inillä. Sunnuntaisin pidän lisäksi 20-21 luennon internetitse, joka on jälleen Japanissa asumisen rahoitusta varten.

Mimuran ylläpitämä dojo sijaitsee vähän Tokion ulkopuolella, ja matka julkisilla liikevälineillä sinne kestää noin 50 minuuttia. Käytännössä vastaavaa harjoittelua voisi suorittaa asunnollakin (pelien pelaaminen, läpikäynti, harjoitustehtävien tekeminen, ammattilaispelien opiskelu), mutta olen kokenut että dojon opiskeluympäristö 9-danin ammattilaisineen on huomattavasti otollisempi kuin asunto, jossa viettää suurimman osan ajasta muuten.

Eilen sain lähetettyä paketillisen tavaraa Suomeen päin — harmikseni tajusin juuri että unohdin ottaa kookkaasta pahvilaatikosta kuvan. Pahvilaatikon sai näppärästi ostettua läheisestä postitoimistosta noin kolmen euron hintaan. Paketille tuli lopulta painoa 16 kiloa, sisältäen mm. ison määrän kirjoja ja vaatteita. Laivapostilla sillä kestää noin 2kk ehtiä Suomeen asti, ja hintaa postitukselle tuli noin 90 euroa. 16 kilon lähes neliön muotoista pakettia on yllättävän raskasta kantaa! Onneksi postitoimistolle on matkaa vain noin 300 metriä.

Paketin lähettämisen (sekä lähetettävän tavaran etsimisen) lisäksi jokapäiväisessä elämässä ei ole ollut viime aikoina mitään erityisen ihmeellistä — mitä nyt tein viime viikolla haastattelun NHK:lle (Nippon hōsō kyōkai = Suomen yleisradion japanilainen vastine) ja tällä viikolla toisen haastattelun Nihon Ki-inin Igo mirai (“go-tulevaisuus”) -lehdelle. NHK:n haastattelua ei nauhoitettu, mutta se oli vasta ensimmäinen osa; kuulemma suunnitelmissa on tulla kuvaamaan Nihon Ki-inin insei-opiskelujani sekä Mimuran dojon opiskelujani kameroiden kanssa myöhemmin. Päivämääriä ei ole tarkemmin selvillä vielä. Igo mirain haastattelu oli puolestaan aika leppoisa, sen teki japanilainen tuttavani Tomotaka Urasoe, joka on ennestään tuttu insei-asioiden hoitamisesta ja englannintunneilta. Kysymykset olivat tavanomaista “miten opiskelut sujuvat?” ja “minkälainen arkiviikkosi on?” Näiden lisäksi vielä Italian go-lehti Shudan lähetti minulle juuri eilen kysymykset internet-haastattelua varten! Marraskuun HS- ja Josei no hiroba -ruljanssin jälkeen pari haastattelua lisää ei vaikuta enää isolta jutulta, vaikka NHK:n kuvaukset vähän jännittävätkin.

Edellisten lisäksi viimeinen huomionarvoinen seikka on, että koin viimein ensimmäisen havaittavissa olevan maanjäristykseni! Tarkemmin sanoen, olen kokenut niitä melkein jo toistakymmentä. Mikään näistä ei ole ollut erityisen iso tapaus, onneksi — järinän tuntee, mutta vahinkoja ei satu. Parhaimmat tapaukset ovat olleet sunnuntain insei-pelien aikana tapahtuneet kaksi järistystä, jotka saavat pelitilanteen yllättäen paljon jännittävämmäksi. Mielenkiintoisesti molemmat järistykset tapahtuivat pelissäni samaa vastustajaa vastaan, mutta kahden viikon aikavälillä.

Suomessa on ilmeisesti viime aikoina tullut lunta riittävissä määrin. Täällä Japanissa olen nähnyt lumisadetta noin neljänä päivänä, ja ehkä kolmena päivänä maa on ollut vähän valkoinen aamulla (ainakin ikkunasta näkyvällä rakennusmaa-aukiolla). Viime aikoina lämpötila täällä on noussut yli kymmeneen päivällä, ja Japanissa taitaakin olla virallisesti jo kevät. Kirsikankukka-aikaan on ilmeisesti kuitenkin vielä runsas kuukausi.

Blogipäivitys ei olisi mitään ilman uusia kuvia, mutta harmikseni tajusin etten ole viime aikoina ehtinyt räpsimään mitään erityisen hienoa. Tällä kertaa näytille tulee hieman erikoisempaa japanilaista arkkitehtuuria!

Viime kirjoituksesta on vierähtänyt jo melkein kuukausi, tarkoittaen että tätä tekstiä varten on entistä enemmän sisältöä kirjoitettavana. Tyttöystäväni Elina tuli 19. joulukuuta runsaan kolmen viikon visiitille Japaniin, viettäen pari viikkoa Tokiossa ja runsaan viikon Sapporossa, missä oli noin kaksi vuotta sitten vaihto-oppilaana. Minulla oli sopivasti samaan aikaan lomaa insei-opiskeluista, ja otin myös jonkin verran vapaata Mimuran go-koulusta, painottaen enemmän Tokion nähtävyyksien katselua.

Elinan ensimmäiselle kokonaiselle päivälle Japanissa oli varattu mm. viimeinen joululomaa edeltävä englannintunti ammattilaispelaajien kanssa, jossa Elina pääsi mm. pelaamaan pari-gota (tarkoittaen sellaista muunnelmaa gosta, missä on kaksi kahden hengen joukkuetta, ja joukkueen pelaajat pelaavat vuorotellen siirtoja) ammattilaispelaajien kanssa. Englannintuntia seurasi tavanomainen ravintolapäivällinen.

Seuraavana torstaina kävimme Ghibli-museossa, Ghiblin ollessa Suomessakin nykyään melko tunnettu japanilainen animaatiostudio, joka on valmistanut mm. piirroselokuvat Prinsessa Mononoke, Näkymätön ystävä, Henkien kätkemä ja Porco Rosso. Museossa on näytillä paljon studion elokuviin liittyvää rihkamaa, mukaanlukien mm. elokuvien teossa käytettyjä tarinatauluja. Valokuvaaminen on museossa ehdottomasti kielletty — museovastaavat haluavat että vieraat nauttivat museosta sen sijaan että räpsivät kuvia kaikesta mahdollisesta — ja sen takia en voi näyttää kuvia sieltä.

23. joulukuuta on nykyisen Japanin keisarin syntymäpäivä. Vain kahtena päivänä vuodessa, joista keisarin syntymäpäivä on toinen, Japanin keisarillisen palatsin länsiosa on auki yleisölle. Molempina päivinä keisari myös esiintyy yleisölle ja pitää lyhyen puheen, tarkoittaen että molemmat päivät ovat valtavia yleisöspektaakkeleja kymmenine tuhansine vieraineen ja erityisen tarkkoine turvatoimineen. En saanut viedä reppuani sisään palatsialueelle, vaan minun piti jättää se turvatarkastukseen, josta sain sen takaisin vierailun jälkeen. Keisarin puhe kesti vain runsaan minuutin, jossa tämä mm. esitti huolensa maaliskuun 2011 katastrofin uhrien puolensa. Sekä puhetta ennen että sen jälkeen yleisö heilutti paperisia Japanin lippuja huutaen “banzai”, mikä on japanilainen vastine hurraahuudolle. En näköjään päätynyt ottamaan yhtään kuvia palatsivisiitistä, mikä ei ole toisaalta valtava menetys, sillä olisin saanut kuvaan ikuistettua vain valtavia liikkuvia ihmismassoja.

Joululoman aikana tuli käytyä myös yhdessä tokiolaisessa akvaariossa ja eläintarhassa. Akvaariosta löytyi mm. saukkoja, “puolikaskalaksi” ristimämme möhkäkala (joka voi tyypillisesti painaa yli tonnin), pingviinejä sekä palloa kuonollaan tasapainotteleva merileijona -klisee (muutama kuva alla).

Uenon eläintarha oli pinta-alaltaan mm. Korkeasaarta pienempi, mutta sisällön puolesta siellä tuntui olevan vähintään kaksinkertainen määrä eläimiä Korkeasaareen nähden. Eläintarhasta löytyi mm. pandoja, gorilloja, jääkarhuja, norsuja ja kirahveja, mutta myös esimerkiksi harvinaisempia kapybaroja eli vesisikoja, joka on maailman suurin jyrsijä, painaen tyypillisesti 30-60 kiloa.

Seuraava kuva ei ole enää mistään eläintarhasta, vaan yhden satunnaisen ravintolan ulkopuolelta.

Kuvassa esiintyvät kalat ovat fuguja, eli huomattavan myrkyllisiä pallokaloja, joita valmistetaan melko paljon ruoaksi Japanissa. Ainostaan fugun maksa on varsinaisesti myrkyllinen, mutta jos kokki on varomaton, maksasta saattaa päätyä myrkkyä itse kalan lihaan. Wikipedian mukaan vuosina 1996-2008 fuguun kuoli 34 ihmistä. Fugun syönti on kiellettyä Japanin keisarilta.

Vierailimme myös Odaibassa, katsellen mm. venetsialaisittain sisustettua kauppakeskusta sisältä käsin. Japaniin lähitulevaisuudessa suuntaavat turistit voivat iloita siitä, että Odaiban gundam-robotti on rakennettu ja laitettu uudestaan näytille:

Niin jouluna kuin uutena vuotenakin tuli seisottua niin paljon jonoissa, että mikään suomalainen väkimassa tuskin saa minusta enää minkäänlaista reaktiota aikaan. Tässä havainnollistavia kuvia:

Suuntasimme jouluaattona Disneylandiin, kuten teki puolet muustakin Tokion väestä. Suosituimpiin laitteisiin päästäkseen piti jonottaa yli kaksi tuntia — onneksi huvipuisto oli hienoa katsottavaa muutenkin!

Uuteen vuoteen mennessä jonottaminen oli käynyt jo rutiininomaiseksi. Tässä kuvassa olemme jonottamassa pääsyä Asakusan kuuluisaan temppeliin juuri ennen vuoden vaihtumista. Tämä jonotus oli kevyestä päästä, kestäen vain runsaan tunnin.

Tämä on uuden vuoden päivältä, eräästä temppelistä melko läheltä Nihon Ki-iniä. Temppelin lähistöltä löytyi valtavia määriä pieniä kojuja, joista sai perinteistä japanilaista uuteen vuoteen liittyvää rihkamaa sekä erilaisia perinneruokia.

1. päivä tammikuuta Elina siirtyi Sapporoon vierailemaan vanhojen koulukavereidensa luona, ja minä puolestani palasin opiskelemaan gota. 5. päivä tammikuuta (numero viisi lausutaan japaniksi “go”) Nihon Ki-in järjesti uuden vuoden seremonian, jossa laitoksen arvokkaammat työntekijät toivottivat uutta vuotta japanilaiselle go-yhteisölle. Tilaisuuteen kuului myös naispuolisten ammattilaisten pelaama näytöspeli, jota huippuammattilaiset selvensivät yleisölle, sekä seisova pöytä ja ystävyyspelejä ammattilaisten kanssa. Viime viikonloppuna, eli 7.-8. tammikuuta, pelasin vuoden ensimmäiset insei-pelit, saaden tukevan tuloksen neljällä voitolla ja kahdella tappiolla, vaikka olin ensimmäisten pelien aikana aika tuntuvasti ruosteessa. Viime maanantaina osallistuin ensimmäistä kertaa vähään aikaan jälleen Mimuran koulun aktiviteetteihin, kuten minulla on myös suunnitelmissa tehdä tänään. Ensi viikosta lähtien käyn siellä todennäköisesti kolmesti viikossa.

Lomat on loikoiltu, nyt on aika keskittyä jälleen olennaiseen sisältöön eli gon opiskeluun! Deadline paluuseen on jo alle neljän kuukauden kuluttua, tarkoittaen että visiittini Japanissa on nyt melko tarkalleen puolivälissä.

Ensimmäiset kolme kuukautta opiskelua alkavat olla vähitellen takanapäin. Mukaan on tähän mennessä tarttunut melko paljon go- ja japanitaitoja sekä tusinoittain uusia tuttavia ja kavereita. Tämän viikonlopun jälkeen luvassa on kahden viikon tauko insei-opiskeluista, tarkoittaen vähän aikaa jälleen rentoutua ja katsella Tokiota. Opiskelu palaa kuvioihin 7. tammikuuta. Vajaan kolmen viikon täydellinen tauko goosta ei tietenkään tekisi hyvää, joten harjoittelen vähintäänkin go-tehtävien parissa tauonkin aikana. Kaiken perusteella tästä on hyvä jatkaa eteenpäin; ajoitettuun paluuseen on aikaa vajaat viisi kuukautta, ja nämä kolme kuukautta ovat vierähtäneet todella nopeasti.

Kolmen kuukauden opiskelun tuloksena nousin E-luokasta C-luokkaan, joka viimein tarjosi kohtuullisia haasteita. Huomenna on vielä pelejä jäljellä, mutta olen varmistanut jo 50% voittoprosentin jolla saan laskujeni mukaan pitää sijani C-luokassa ensi kuussa, sattui huomenna mitä hyvänsä. C-luokka ei tietenkään riitä vielä mihinkään, joten urakointi jatkuu ensi vuoden puolella!

Runsaat puolitoista viikkoa sitten kävin Suomen suurlähetystön itsenäisyyspäivän juhlissa. Vaikkei juhlissa ollutkaan ihan samanlaista kättelyrituaalia kuin Linnan juhlissa, se oli varsin hieno ja arvokas tapahtuma silti. Suurlähetystö oli pullollaan vieraita, niin suomalaisia kuin japanilaisiakin, ja ruoka- ja juomatarjoilut olivat erinomaiset. Hauskana yksityiskohtana suurlähetystöä oltiin teemoitettu Angry Birdsin hengessä, tarkoittaen isoa määrää Angry Birds -pehmoleluja ympäri ämpäri suurlähetystörakennusta ja yhtä Angry Birds -pelihuonetta jossa vieraat saattoivat kokeilla peliä. Loppuun asti olleet vieraat saivat lähtiessään pehmolelun mukaan. Illan aikana kartutin keräämieni käyntikorttien määrää noin kymmenellä, ja vaikken saapuessani tuntenut ketään muuta suurlähettilään vaimon lisäksi, lähtiessä uusia tuttavia oli tuntuva määrä lisää. Ohessa ainoa kuva jonka tulin räpsäisseeksi juhlista:

Jos lukijoita mietityttää, miten joulu näkyy Japanin katukuvassa, tässä pari kuvaa Shibuyasta, yhdestä Tokion vilkkaammista kaupunginosista:

Kaupat, ravintolat ja kahvilat tekevät epäilemättä valtavia määriä voittoja tähän vuodenaikaan!

Olemme jatkaneet englannintuntien pitämistä ammattilaispelaajien kanssa viikoittain. Nyt, kun on joulu ja kaikki, meillä on suunnitelmissa järjestää omat englanninkieliset pikkujoulut, tai kuten vastaavaa kutsutaan Japanissa, 忘年会 = bounenkai = “vuodenunohtamisjuhla”.

Olen todennäköisesti oppinut parisataa uutta kanji-merkkiä tähän mennessä. Arkipäiväinen japani sujuu jo jotenkuten, ei erityisen mallikkaasti kenties, mutta useimmiten onnistun pukemaan sanoiksi mitä ikinä haluankaan sanoa. Vähän ennen tämän blogitekstin kirjoittamista kirjoitin sähköpostia japanilaiselle 9 danin pelaajalle, ja jumiuduin toviksi kun jouduin miettimään miten kääntää “pakko käyttää” japaniksi. Puhekielessä osaisin sanoa vastaavan melko vaivattomasti, mutta kun kirjoittaa sähköpostia kohteliaalla kielellä niin sama asia tulee ilmaistua hyvin eri tavalla. Lopulta käyttää = “tsukau muuttui muotoon pakko käyttää = “tsukawanakereba narimasen”. Japanin imperatiivi onnistuu edelleen hämmentämään minut täydellisesti!

Loppubonuksena, opettajani Kobayashi Chizu vilautti minulle tällaista valokuvaa, josta otin oitis kopion omalle kännykälle:

Oikealla oleva henkilö on käsittääkseni ensimmäisiä eurooppalaisia gon pelaajia, ja vasemmalla oleva vähän paremmin tunnettu henkilökin kuulemma osasi säännöt!

Hyvää Suomen itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille! Kuten aiemminkin kirjoitin, tänään minulla on ohjelmassa Suomen Tokion suurlähetystön itsenäisyyspäivän vastaanotto, joka on ajoitettu kestämään kaksi tuntia (19:00-21:00). Pyrin ottamaan kuvia tilaisuudesta ja kirjoittamaan jonkinlaisen yhteenvedon jälkikäteen.

Kaksi viikkoa sitten pidetty Ahtisaaren luento oli varsin mielenkiintoinen, tosin suuri osa rauhansovitteluun liittyvistä detaljeista meni minulla aika pitkälti ohi. Pääasiassa sain jonkin verran valaistusta siihen liittyen, mitä rauhansovitteluun tarkalleen kuuluu, ja ylimääräisenä bonuksena sain kuulla jonkin verran Ahtisaaren filosofiaa. Tilaisuudessa oli kenties kolmisensataa osallistujaa, suurin osa japanilaisia, mutta suomalaisiakin oli paikalla huomattavia määriä.

Kahden viikonlopun jälkeen C-luokassa minulla on nyt 5 voittoa ja 7 häviötä; viime viikonloppu ei mennyt ihan täydellisen nappiin. Onneksi varotoimena peruutin jo aiemmin mainitsemani osallisumisen Japani-Suomi-yhteisön joulujuhlaan; kolme automaattihäviötä lisää olisi tarkoittanut että pysymiseni C-luokassa olisi ollut oikeasti vaarassa. Tämä nykytahtini todennäköisesti riittää pitämään paikan C-luokassa, mutta toki pyrin parantamaan voittoprosenttia taas ensi viikonlopusta lähtien.

Go-harjoittelun puolella menee muuten hyvin. Nykytahdilla käyn kaksi tai kolme kertaa viikossa Mimura Tomoyasun go-koulussa, yleensä niin että saavun neljän maissa iltapäivällä, ja harjoittelu loppuu yhdeksältä. Harjoittelu koostuu peleistä sekä opettajia että muita oppilaita vastaan, sekä go-tehtävien tekemisestä ja pelien analysoinnista. Viime viikonloppuna kävin toista kertaa Jokohamassa eräässä go-salongissa, jossa onnistuin voittamaan paikallisen 4 danin ammattilaisen.

Kahden viikon päästä täällä alkaa kaksi viikkoa kestävä joululoma, tarkoittaen lyhyttä taukoa insei-opiskeluista. Jatkan varmasti itseopiskelua senkin ajan, mutta en ole vielä selvillä mitä Mimuran go-koulun tai englannintuntien suhteen tapahtuu. Englannintuntilaisten joulujuhlasta meillä oli ainakin jo vähän puhetta.

Vaikuttaisi siltä, että Helsingin sanomien haastatteluni julkaistaan tämän viikon perjantain lehdessä, eli jo huomenna. Käsitykseni mukaan juttu löytyy ihmiset-osiolta, tekstiä on melkein yhden A4:n edestä, ja jutun mukana on todennäköisesti yksi kuva!

Viime tekstistä on kulunut jo miltei kaksi viikkoa; kuten viimeksi kirjoitin, minulla oli viime viikolla luvassa kaksi haastattelua, go-koulu ja yksi go-salonki Yokohamassa, normaalin insei-opiskelun ja joka tiistaina pidettävän englannintunnin lisäksi. Olin vahingossa luvannut keskiviikkona mennä kahteen eri go-kouluun, joten lopulta olin melkein 12 tuntia liikenteessä kun vierailin molemmissa. Mimura Tomoyasu 9-danin, josta mainitsin viimeksi, go-kouluun sain jopa kutsun tulla opiskelemaan jatkossakin. Nyt kun minulla on ensimmäinen “vapaa ilta” pitkästä aikaa, ajattelin käyttää tilaisuutta heti hyödyksi ja mennä jälleen sinne opiskelemaan. Mimura-koulu on Chibassa, vähän Tokion ulkopuolella, mutta sinne pääsee helposti noin 40 minuutissa junalla. Kobayashi Chizu 5 dan, joka auttoi minua eniten Nihon Ki-inin asioiden kanssa suunnitellessani inseiksi ryhtymistä, on jopa luvannut minulle rahallista apua junamaksuihin, ikään kuin hyvityksenä siitä että opetan englantia ammattilaisille.

Viimeviikkoinen Helsingin sanomien haastattelu todennäköisesti kiinnostaa lukijoitani; haastattelija vaikutti kiinnostuneelta aiheesta, ja päätyi utelemaan kaikkia mahdollisia yksityiskohtia go-uraltani aina aloittamishetkestä siihen, mitä tällä hetkellä teen Japanissa. Videopuheluhaastattelu kesti runsaan tunnin, minkä aikana ehdin myös vähän demonstroida go-pelin etenemistä oikealla laudalla ja taitavamman amatööripelaajan kykyä muistaa ulkoa satunnainen vasta pelaamansa peli. Alkuperäisen suunnitelman mukaan juttu olisi ehkä ehtinyt lehteen jo tänään, mutta meidän pitää saada vielä räpsittyä kuva tai pari jutulle; niiden suhteen on ollut tähän mennessä täysin hiljaista, joten todennäköisesti joudutaan odottamaan (ainakin) ensi viikkoon. Kunhan jutun julkaisupäivä selviää, ilmoitan asiasta tässä blogissa.

Toisaalla taas olen saanut kutsun Japani-Suomi-yhteisön joulujuhlaan, 10. joulukuuta, minkä vuoksi joudun jättämään yhden inseipäivän kokonaan väliin. Kolmen pelin automaattinen häviäminen epäilyttää vähäsen, mutta toisaalta yhteisön väki tuntui kovasti tahtovan minut paikalle, ja minulta on jopa pyydetty (jälleen) puhetta japaniksi. Minun olisi määrä kertoa lisää gosta, mutta myös vähän suomalaisesta joulusta. Joulujuhlan lisäksi sain myös pramean kutsukortin (kuvattuna alla) Suomen suurlähetystön itsenäisyyspäivän vastaanotolle, 6. joulukuuta. Se menee puolestaan jokaviikkoisen englannintunnin päälle, mutta jälleen on niin arvokas tapahtuma kyseessä ettei auta kuin siirtää englannit toiselle päivälle.

Tässäkään ei ole vielä kaikki: huomasin ihan sattumalta Suomen Tokion suurlähetystön sivuilta runsas viikko sitten, että Martti Ahtisaari on 24. marraskuuta (eli jo huomenna!) pitämässä luentoa naapurissa, hotelli Okurassa. Luennon aiheena on “On peace mediation – learning from the experiences of President Ahtisaari”. Koska minulle ei ollut huomiselle mitään muuta varattuna, ja koska luento pidetään kivenheiton päässä ja pääsy oli vapaa, ilmoittauduin mukaan sen koommin miettimättä. Odotan jo varsin kiinnostuneena että minkälainen ko. tapahtumasta tulee!

Hyvää joulua!

…On mitä tahtoisin sanoa, mutta minusta nyt on vielä vähän liian aikaista. Japanilaiset ovat kuitenkin eri mieltä; nyt marraskuun myötä monet kaupat ja kahvilat, Starbucksia myöten, ovat aloittaneet joulukampanjansa. Tulee hieman outo olo kun jo marraskuun alussa kaikkialla kuulee joululauluja, niin japaniksi kuin englanniksi laulettuja. Japanilaisethan eivät ole historiallisesti juhlineet joulua, vaan se on täydellisen lainattu länsimaista. Lisäksi japanilaiset juhlistavat joulua lähinnä kaupalliselta puolelta, koska suurin osa japanilaisista ei ole kristittyjä. Toisin kuin Suomessa, japanilaisten “perinteiset” jouluruoat rajoittuvat käsittääkseni lähinnä täytekakkuun.

Kuten mainitsin aiemmin, olimme Kurtin kanssa viime viikon torstaina ja perjantaina käymässä Innoshima-saarella, n. 700 kilometriä Tokiosta länteen. Tarkalleen ottaen kävimme Innoshimassa ainoastaan perjantaina: torstaina menimme junalla Takedaoon, pieneen japanilaiseen vuoristokylään melko lähellä Ōsakaa, ja majoituimme siellä ryokanissa, eli perinteisessä japanilaisessa majatalossa, yön yli. Perjantaiaamuna jatkoimme matkaa Takedaosta Innoshimaan, katsoimme Shūsaku-museon läpi, ja palasimme Tokioon myöhään illalla. Tässä jälleen tarinaa kuvien muodossa:

Tässä on nopein japanilainen luotijuna, nozomi (="toivo"). Nozomin nopeus on parhaimmillaan 300 km/h:n kieppeillä, ja keskinopeuskin on melkein kaksisataa kun otetaan pysähdykset huomioon. Tämä kuva on oikeasti paluumatkalta, kun emme tulleet aiemmin ottaneeksi kuvaa nozomi-junasta.

Continue reading →

Olen majaillut Japanissa nyt vähän yli kuukauden, mikä tarkoittaa paitsi että paikalliseen kulttuuriin on kenties jotenkuten tottunut, myös sitä että ensimmäinen kuukausi (eli ensimmäiset neljä viikonloppua) insei-opiskeluja on nyt takana. Ensimmäisen kuukauden tulokseni oli 40 voittoa 43 pelistä, mikä antoi kirkkaasti ensimmäisen sijan E-luokasta ja lähtöpassin D-luokkaan. Viime viikonloppuna pelasin sitten ensimmäistä kertaa D-luokassa, ja voitin edelleen kaikki seitsemän peliäni. D- ja E-luokilla on paitsi ero pelaajien pelitaidoissa, myös siinä että D-luokkalaisilla on enemmän aikaa käytettävissä peleissä, mutta vähemmän pelejä pelattavana. E-luokkalaisilla on 30 minuuttia per henki omia siirtoja varten; D-luokkalaisilla on samat 30 minuuttia, mutta vaikka ne tulee käyttäneeksi, peliä ei vielä häviä ajalla, vaan sen jälkeen jokainen siirto tulee tehdä 30 sekunnissa.

Japanilaisesta kulttuurista minua on tähän mennessä melkeinpä eniten mietityttänyt ruoan hinnoittelu, sekä ruokakaupat yleensä. Suomalaisia supermarketteja vastaavia ruokakauppoja täällä ei ole juuri ollenkaan; suurin osa isoimmistakin ruokakaupoista on tavallisen suomalaisen S-marketin kokoisia. Sen sijaan pieniä, vuorokauden ympäri auki olevia pikkumyymälöitä on kaikkialla. Maitotuotteet eivät ole erityisen kysyttyjä täällä idässä päin, minkä johdosta maitolitra maksaa lähelle 2 euroa, ja juustot ovat noin kaksi kertaa niin kalliita kuin Suomessa. Hedelmien hinnat menevät parhaimmillaan naurettavuuksiin asti: puoli kiloa viinirypäleitä voi maksaa helposti viisikin euroa. Hedelmien suhteen olen kärkkynyt tarjouksia melko aktiivisesti, ja parhaimmillaan banaaneja onkin saanut ehkä noin kahden euron kilohinnalla. Leipä ja liha eivät nekään ole halvempia kuin Suomessa. Vaikka ruokakauppahinnat ovatkin selvästi Suomen vastaavia korkeammalla, on ihmeellistä että Japanista löytyy useita ravintoloita ja pikaruokaloita jotka tarjoavat lounasta noin viiden euron hintaan. Tämän eriskummallisen hinnoittelun takia olen tähän mennessä enimmäkseen suosinut ulkona syömistä sen sijaan että laittaisin ruokaa itse, etenkin kun tässä lähistöllä on useita kelvollisia ruokapaikkoja. Ateriakokonaisuusesimerkkejä ovat muun muassa japanilainen curry, joka sisältää riisiä ja usein leivitettyä sianlihaa sekä curry-kastikkeen jossa voi olla hedelmiä tai vihanneksia seassa, tai Yoshinoya-pikaruokalan tarjoama kokonaisuus johon kuuluu riisiä, misokeitto, paistettua lohta ja sianlihaa sekä pikkelssiä, jokainen omalla lautasellaan.

Japani on myös kiintoisa maa siitä, että täällä ihmisillä on mitä ihmeellisimpiä toimenkuvia. Rakennustyömaata ohitettaessa ei ole tavatonta että työmaan ulkopuolelta löytyy henkilö jonka toimena on pyytää anteeksi kaikilta ohikulkijoilta työmaan aiheuttamasta melusta. Pimeällä autoteiden risteyksistä saattaa löytää valosauvoin varustettuja liikenteenohjaajia jotka ovat varmistamassa ettei turhia kolareita pääse syntymään. Useampaan otteeseen katukuvassa on näkynyt paikallaan seisovia ihmisiä joiden tehtävänä on vain pitää jonkinlaista mainoskylttiä pystyssä. Lienee tarpeetonta sanoa, mutta melkein jokaisella isommalla ravintolalla on sisäänheittäjänsä. Tässä on vain päälimmäiseksi minulle mieleen tulleet esimerkit; japanilaiset ovat varmasti keksineet vielä paljon isomman liudan tapoja työllistää ihmisiä sellaisissa paikoissa, missä Suomessa sama hoidettaisiin automaatiolla.

En tainnut aiemmin huomata mainita että majoitukseni on hyvin lähellä Tokio-tornia. Tämän asunnon parvekkeelta harmi kyllä näkyy vain tornin huippu, koska joku on kokenut tarpeelliseksi rakentaa kerrostalon väliin. Pienen kävelymatkan, noin 1km, päästä sain kuitenkin räpsäistyä tällaisen varsin edustavan kuvan:

Luin jostain että Tokio-torni on erittäin tärkeät 13 metriä Eiffel-tornia korkeampi. Lisätriviana, kolmannes tornin teräksestä on peräisin yhdysvaltalaisista Korean sodassa käytetyistä panssarivaunuista.

Mielenkiintoisen sattuman kautta, parin sadan metrin päästä majoituksestani löytyy myös Ruotsin suurlähetystö. Kuten kuvasta näkyy, syksy ei ole täällä vieläkään erityisen pitkällä, tosin kuva on otettu puolitoista viikkoa sitten.

Tavanomainen itseopiskelua, go-salonkeja ja insei-opiskelua tasapainottava viikkorytmini saa vähän vaihtelua huomenna torstaina ja ylihuomenna perjantaina, kun lähdemme majoittaja-tuttavani Kurtin kanssa käymään Innoshimassa, missä on erään erittäin tunnetun, 1800-luvulla eläneen gon pelaajan hauta ja museo. Kyseenomaista henkilöä, Honinbō Shuusakua, tituleerataan edelleen yhdeksi parhaimmista koskaan eläneistä gon pelaajista, ja lisäksi Shuusakun hauta on muodostunut eräänlaiseksi pyhiinvaelluskohteeksi gon pelaajille. Innoshima on noin viiden tunnin junamatkan päässä Tokiosta, jonkin matkaa Ōsakasta länteen. Kun mainitsin eilen turistireissusta ammattilaispelaajille englanninopetustuokiossa, opettajani Kobayashi Chizu kommentoi että muista ottaa pari kuvaa sieltä, teemme lehtiartikkelin. Saa nähdä päätyykö noin oikeasti käymään! Samaan aikaan toisaalla, olenkin jo päässyt Nihon Ki-inin uutisiin.

Kuvia ja kertomusta Innoshiman-reissusta on odotettavissa maanantai-tiistai-akselilla, seuraavan insei-viikonlopun jälkeen!

Tämän tekstini kirjoittaminen venyi vähän pidempään kun olin tarkoittanut, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Tasan viikko sitten olin 102-vuotiaan herra Katayaman, Japani-Suomi-yhteisön puheenjohtaja, syntymäpäiväjuhlissa. En saanut sentään henkilökohtaista autokuljetusta paikalle, vaan käytimme yhteyshenkilöni kanssa Tokion yleisintä kulkuvälinettä, metroa. Itse metromatka kesti vain noin vartin, eli kauas ei tarvinnut mennä. Juhlissa oli läsnä pääasiassa Japani-Suomi-yhteisön väkeä, eli olin vähemmän yllättäen kirkkaasti nuorin henkilö paikalla (seuraavaksi nuorin oli käsittääkseni 41v). Juhlat menivät syödessä juhlapöydän antimia, jotka olivat pääasiassa kylmiä japanilaisia ruokalajeja, sekä yritettäessä kommunikoida muiden paikallaolijoiden kanssa. Läsnä oli myös japanilaisia jotka olivat taidokkaampia englanissa kuin minä japanissa, joten kommunikaatiohäiriöitä ei tullut pahasti. Herra Katayama oli huomattavan hyvässä kunnossa ikäisekseen; oli vaikea uskoa että hänellä olisi ikää juuri 80 vuotta enempää. Katayaman vaimo oli myös paikalla; pariskunnan yhteenlaskettu ikä oli tasan 200 vuotta.

Toisaalla, vaikuttaisi että olen alkanut tottua vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Oikeastaan sen verran hyvinkin, että nyt minua häiritsee se että osa tokiolaisista itsekään ei kävele (ainakaan jatkuvasti) vasemmalla puolella. Kun kadulla on väkeä riittävästi, usein joutuu hetkellisesti väistämään “väärälle puolelle” jos vastaantulijat ovat sijoittuneet sopivasti. Kurt on kertonut anekdootteja siitä kun tokiolaisia päätyy matkustamaan Ōsakaan, missä on aika poikkeuksetta oikeanpuoleinen liikenne jalkakäytävillä: hetkellisesti Tokion-junan saavuttua juna-asemalla voi olla tokiolainen vasemmanpuoleinen liikenne (seuraten sitä ilmiötä, että esim. liukuportaissa ihmiset sijoittuvat sille puolelle jolla edellä oleva henkilö seisoo), mutta aseman ulkopuolella kaikki muuttuu välittömästi oikeanpuoleiseksi. Vaikuttaisi että Japanissa ei ole loppujen lopuksi niin tarkkaa että kummalla puolen jalkakäytävää kävelee.

Continue reading →